Kiinnostava tutkimus suomalaisten kulttuurimieltymyksistä.
Nuorissa on keskimäärin enemmän niitä, joille kulttuurisanasto ja koko kulttuurin käsite on aika hämärä.
Tekkihedonistit on enemmän sitä mieltä, että kulttuurin tuet on turhia ja kulttuurin pitäisi antaa kehittyä sen mukaan, mistä yleisö on valmista maksamaan. Hassua kyllä, kommenttinostoista näkyy, että tekkihedonistit myös toivoo halvempaa/ilmaista kulttuuria. 😁
https://drive.google.com/file/d/1803fFTmPCxKp5UkXp5tap1gPqaNFABru/view
Kristiina Wallin: Laituri
S&S 2026
Laituri on romaani taiteen tekemisesta, vanhenemisesta ja luopumisesta. Hanna, kuvataiteilija, maalaa viimeisen näyttelynsä omakuvia, puoliso Einar on runoilija, mutta jo luopunut kirjoittamisesta. Samaan aikaan pariskunta valmistautuu muuttoon. Uusi koti on kerrostalossa, taakse pitää jättää oma talo, ateljee ja laituri, maisema meren rannalla.
Laituri etenee Hannan ja Einarin äänin. Molemmat jättävät paljon sanomatta ja vain lukija pääsee todistamaan kummankin näkökulman. Molempia huolestuttaa muutos, mutta molemmat salaavat tunteensa. Molemmat tuntuvat vajoavan yksinäisyyteen, jonka yhteiset arjen hetket ja muistot ajoittain katkaisevat.
”Einar ei saa unta, mutta näyttelee nukkuvaa. Hän tietää Hannankin olevan hereillä, mutta ei halua huolestuttaa tätä.
Eivät he ole koskaan halunneet huolestuttaa toisiansa. Ehkä heidän olisi pitänyt?”
Molemmat kokevat ruumiin raihnaistumisen ja tietävät, ettei jääminen vielä seuraavaksi talveksi ole vaihtoehto. Talo vaatii ylläpitoa ja lämmittämistä, rinne laiturille on jyrkkä, talvi tarkoittaa lumitöitä ja liukkaita portaita.
Laituri kuvaa hienosti, miten ihminen tasapainoilee väistämättömän muutoksen ja tuttuun kiinnittymisen välillä. Mieli haluaisi toteuttaa asioita, joita raihnaistuva ruumis ei enää jaksa. Meille myydään mielikuvia jatkuvasta nuoruudesta ja pysyvästä toimintakyvystä, siitä että kaikki olisi mahdollista. Elämässä on silti aina rajoja ja kuolemaa. Rantalaituri on paikka olevan ja ei-olevan välissä, eikä se ole pelottava tai ahdistava. Kirjan maailma on huokoinen, äiti, täti ja kuollut ystävä Emma ovat läsnä Hannan elämässä.
En ymmärrä, miksi vanhuutta käsitellään nykykirjallisuudessa kovin vähän, vaikka aihe koskettaa aivan kaikkia. Tarjolla on lähinnä humoristista kohellusta Ehtoolehdon malliin tai raastavia tarinoita siitä, millaista on toimia dementoituvan vanhemman/puolison omaishoitajana. Ollaan joko hassunhauskoja mummoja tai hoivaobjekteja. Hanna ja Einar ovat poikkeuksia.
Ja sitten on taide. Hanna maalaa äitinsä ja tätinsä, maalaa itsensä veden alle, uima-altaan kylmien kaakelien ja levän keskelle, hän maalaa miehensä isoksi ja kalanpäiseksi, suomuja iholle. Hän maalaa ja näyttelyssä joku turkoosimekkoinen nainen hakkaa seinää maalauksen vieressä, rystysistä valuu verta. Ei tekijä voi hallita sitä, mitä tunteita työ taiteen äärellä herättää, tuntuu teksti sanovan.
Voisin kirjoittaa vielä enemmän, mutta nyt lopetan. Tykkäsin. Lukekaa, ihmiset!
Subscribe to #kulttuuri entries via RSS feed